perjantai 5. huhtikuuta 2019

Väkivalta

Aina silloin tällöin sattuu silmiin tai korviin palautteet  Loukkupojan väkivaltaisuudesta. Hyvässä tai pahassa. Joten ajattelin avata vähän omaa maailmaani tämän suhteen. Ihan vain sen takia, että väkivalta muodossa tai toisessa tulee aina olemaan osa kirjoituksiani, koska se kiinnostaa minua. Ei ehkä väkivalta itsessään vaan myös sen seuraukset ja vaikutukset, sekä se, miten se vaikuttaa hahmoihin. Kenelle väkivallan voi antaa anteeksi? Milloin tarkoitus pyhittää keinot? Voiko se joskus olla oikein?

Omasta historiastani sen verran, että harrastin lapsuuden ja teini-iän kamppailulajeja. Joskus 90-luvulla olin jopa telkkarissa potkimassa karate-potkuja Speden Spelien ja lottoarvonnan väliajalla. Kilpailinkin jokin verran ja pari mitalia löytyy takataskusta. Karatessa olin hyvä, mutta kilpailin judossa. Harrastukset jäivät kasvun jalkoihin, vaikka kerran oli aika, joilloin en ollut varma, haluanko olla isona kirjailija vai ultimate fighter. Kirjailijuus on lähempänä, mutta pidän varvasta sen toisenkin oven välissä.

Kung fu-leffat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Juonella ei ole merkitystä, jos taistelut ovat näyttäviä. Mortal Kombat oli lapsena yksi parhaista, vaikka juonellisesti kaamea. Siinä yhdistyi kaksi asiaa, jotka inspiroivat minua: fantasia ja taistelut.

Joten, tiedän aika tarkasti, miltä tuntuu ottaa mustavöisen karatekan potku ohimoon. Miten aivot heilahtavat kallon sisällä. Tiedän, miltä käsi näyttää sen jälkeen, kun on 13-vuotiaana torjunut aikuisen miehen potkuja kämmen auki. Terveydenhoitaja kirkui koulussa, kun näytin turvonnutta ja mustaa kättäni ja kysyin, pitäisikö sille tehdä jotain. Meinasi soittaa ambulanssin, mutta kantoside lopulta riitti. Mitään ei murtunut, mutta käsi oli niin turvonnut, etteivät sormet liikkuneet. Opin muuten siitä virheestä ja torjuin jatkossa nyrkki kiinni.

Vaikka harrastuksissa väkivaltaa ei oikeasti ollut eikä siihen missään nimessä kannustettu, vaan treenit olivat treenejä ja niiden tarkoitus oli pitää hauskaa, kyllä siinä oppi, mitä jälki on, jos oikeasti osuu.

Ja sellaisena haluan väkivallan kuvata. Se on nopeaa, kovaa ja rumaa, ja siitä jää jälkiä. Sekä tekijälle että uhrille. Se ei ole kaunista tai kunniakasta kenenkään näkökulmasta. Väkivalta toisaalta ei ole niin pelottavaa kuin väkivallan uhka.

Loukkupojassa väkivalta ja sen uhka ovat vahvasti koko ajan läsnä. Se kuuluu tarinan luonteeseen, enkä missään vaiheessa halunnut kaunistella sitä tai mässäillä sillä. Halusin antaa sen sellaisena kuin sen näen, rumana ja likaisena, hävettävänä. Varsinkin uhri häpeää, valitettavasti. Sitten taas se on häpeällistä puolin ja toisin, ei hyvisten väkivalta pahiksia kohtaan ole yhtään sen kauniimpaa. Kokonaisuudessa on monta kuvakulmaa, joita haluan vielä tutkia ja kokeilla. Henkinen väkivalta toki kietoutuu tähän samaan kuvioon, ja se on monella tapaa rankempaa, koska se jää piiloon ja kalvaa pitkään.

Yksi ensimmäisistä asioista, joita karatessa opetettiin, oli se, että oikean uhan edessä on aina juostava karkuun. Jos karkuun ei pääse, väkivaltaa on käytettävä vain sen verran, että pääsee pakoon. Se on se tunne, jonka halusin Loukkupoikaan luoda. Vain sen verran, että pääsee pakoon. En tiedä, toimiiko tosielämässä, en ole koskaan sellaisessa tilanteessa ollut, mutta tarinoissa harvemmin karkuun pääsee kovinkaan helposti.

Tässä vielä vanha kuva vanhasta tarinasta, niin vanha, että poistin tämän kohtauksen lopulta, vaikka tykkäsin aikoinaan hirveän paljon lyöjän paidasta. Tämä taitaa olla väkivaltaisin kuva, joka jemmastani löytyy.


PS. Mulla on passi edelleen tallessa. Ihan vaan sen takia, että joskus vielä jatkan. En ehkä näyttänyt silloin, tai nytkään, pelottavalta, mutta ulkonäkö saattaa pettää :)

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Loukkupoika 1v

Loukkupojan julkaisusta on jo yli vuosi. Olen lukenut sen sata kertaa, varmaankin satana eri versiona. Vähän niin kuin Aaronin äiti, olen nähnyt, miten yksi päätös saattaa muuttaa monen kohtalon kulun. Spoilaamatta voin sanoa, että on ollut niitä, jotka ovat saaneet ensin onnellisen lopun, mutta yhden korjatun kohtauksen jälkeen valitettavasti siitä onnesta on ollut pakko luopua.

Nyt on ollut hauskaa lukea Loukkupoikaa pitkästä aikaa, kun kaikki eri variaatiot ovat jo sekoittuneet muistissa, enkä enää ole ihan varma, mitä lopulta sitten kävikään.

Tiesin kirjoittaneeni jonkin verran taustamateriaalia, mutta nyt papereita kaivellessa sai huomata, että kyllähän sitä onkin! Ajatuskarttoja, listoja, kuvia, karttoja, jokainen kymmeneen kertaan aina vähän päivitettynä. Tomupojastakin löytyy vanhimmat vuodelta 2015, jolloin tarina alkoi aivan eri vinkkelistä. Tosin syvin ajatus on edelleen sama.

Kolmas kirja, VP, on myös alkujaan vuodelta 2015. Se alkaa tässä saada myös muotoaan ja saas nähdä, kelpaako se jatkoon. Se onkin sitten seuraava, jolle aletaan kasata taustapaperipinoa. Tai siis lähinnä kasvattaa sitä, joka on jo parimetrinen.


Loukkupojan poppoosta puuttui kuva, joten ajattelin samalla kun luen, väsätä sellaisen. Harvemmin piirrän valmiista tarinasta mitään, mutta nämä ovat tulleet yllättävän sulavasti. Ehkä mielikuva näistä hahmoista on sen verran kirkas, että ne on helppo piirtää.

Loukun ja Valtakunnan kartatkin voisi jossain vaiheessa päivittää ja laittaa näkyville. Nyt ne vähän jätättää molemmat. Maasto on muuttunut ja parit muurit siirtyneet.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Pahat pojat: Jarlan

Huomasin, että Jarlanin kuvakollaasi on Top 5 katsotuimmassa sivussa täällä blogissa! Jarlan on myös yksi omista lemppareistani, joten suon Jarlanille vielä vähän palstatilaa.

YA-kirjallisuudessa "pahalla pojalla" tarkoitetaan yleensä vähän eri asiaa kuin mitä minä tarkoitan, kun puhun Jarlanista. Jarlan on Loukkupojan antagonisti, ja kun sanon paha, tarkoitan aika lailla pahaa. Tosin on Jarlanissa jotain hyvääkin.

Luin jostain, että jokaisesta hahmosta olisi hyvä tietää viisi faktaa, joita ei kertaakaan mainita itse tarinassa. Ajattelin paljastaa Jarlanista viisi sellaista asiaa, joita ei Loukkupojassa tai Tomupojassa kerrota. Ja yritän tehdä sen spoilaamatta mitään.



1. Kiinnitän kohtuuttoman paljon huomiota hahmojen nimiin, joten Jarlaninkin nimi on pitkän harkinnan tulos: Jarlan (latin origin, Man of control) Rogatus (lat. rogatio = kysymys, varsinainen nimi on oma väännökseni). Jarlan on Loukkupojassa 36-vuotias, perheensä ainoa lapsi ja isänsä on purppura.

2. Jarlan tuli Loukkuun 16-vuotiaana sen jälkeen, kun hänet oli erotettu Yliopistosta.

3. Jarlanin kasvoissa ja käsivarsissa (sekä jaloissa) on haavoja. En avannut asiaa tarkemmin Loukkupojassa, koska sille ei löytynyt hyvää tilaisuutta. Jarlan on itse viiltänyt haavat itselleen.

BONUS: Markuksella on useampi Jarlanin viiltämä haava, Fidelisillä yksi. Niitä ei mainita, koska kumpikaan ei pahemmin riisu tai selittele ongelmiaan. En tiedä, huomasiko kukaan, mutta Ellinorilla ei ollut ainuttakaan haavaa.

Jarlanin ja Aaronin ensimmäinen keskustelu. Yksi lempparikohdistani Loukkupojassa.

4. Tätä avaan enemmän Tomupojassa, mutta jokaisella Tomulla on yleensä mestari. Jarlanin mestari oli nainen.

5. Edelliseen liittyen olen kirjoittanut pari kolme eri versiota siitä, miten Jarlan ja Fidelis tapasivat. Viimeisintä versiota kirjoitin tueksi viitisenkymmentä sivua. Sen oli alkujaan tarkoitus olla vain itselleni ja vain Loukku- ja Tomupoikaa varten ns. historiikiksi. Nyttemmin se on käynyt sen verran mielenkiintoiseksi, että ehkä vielä kirjoitan sen kuntoon. Tai ainakin siistin, koska tällä hetkellä se on aika hurja, sanan ihan kaikissa merkityksissä.

En yleensä välitä tarinoista, jotka tapahtuivat ennen varsinaista päätarinaa, mutta "Jarlan ja Fidelis ennen Aaronin aikaa" sekä "Mortimer tapaa SK:n" ovat molemmat sellaisia, jotka varmasti jossain muodossa kirjoitan. Kummastakin vihjaillaan sekä Loukkupojassa että Tomupojassa, mutta en valitettavasti päässyt avaamaan tapahtumia kunnolla, koska ne ovat omia kertomuksiaan, eivätkä olisi vieneet Aaronin juonta eteenpäin.

Toisin kuin moni fiksumpi ja kokeneempi kirjoittaja, en yleensä pidä tekstejäni järjestyksessä tai kohtele niitä kovinkaan suurella rakkaudella elleivät ne ole juuri sillä hetkellä leikkuulaudalla. Siksi olen pahaksi onnekseni hävittänyt viimeisimmän version Jarlanista ja Fidelisistä. Joten tarjoan maistiaisen sitä edellisestä versiosta, Fidelisin näkökulma (tämä oli hahmotelma Fidelisin ja Jarlanin välisestä suhteesta/yhteisymmärryksestä):


Jarlan puristi veristä pyyhettä käsissään ja tuijotti kasvojaan peilistä. Haavojen ulospäin kaartuvat reunat muodostivat hänen poskilleen neljä irvokasta pystysuoraa hymyä.
Istuin penkillä kädet puuskassa ja nojasin seinään. Olin seurannut häntä hiljaa, en ollut kysynyt, mistä haavat olivat tulleet, missä hän oli ollut. Pystyin arvaamaan.
”Haluatko, että saatan sinut?”
Jarlan hätkähti kuin olisi havahtunut jonkinlaisesta horroksesta. Hän kääntyi hitaasti ympäri. ”Minne?”
”Miten olisi vaikka hoitamaan pääsi? Kasvosi näyttävät siltä kuin rottalauma olisi jyrsinyt niitä paremman puutteessa. Haluat varmasti, että haavat tikataan umpeen.”
”En.”
Kohautin harteitani ja hymyilin. ”Miten vain. Ne tulehtuvat ja kallosi mätänee.”
”Ihan sama. Etkö sinä voisi auttaa niiden kanssa? Sinähän aina puhut siitä lääketieteellisestä paskasta.
”Näytänkö hoitajalta? Lääketieteellisessä paskassa ei hoideta haavoja. Me harjoitamme tiedettä.”
Jarlan pärskähti ja irvisti sen jälkeen. Haavat alkoivat vuotaa, verinoro kaartui hänen leualleen. ”Tiedettä vai”, hän supisi. ”Pääset käsiksi lääkevarastoihin.”
”Niinpä. Sinä et kehtaa raahautua purppuroiden luokse, joten minun on varastettava sinulle penisilliiniä ja desinfiointiainetta. Haenko laastareitakin?”
”Minä kun luulin, että auttaisit ystävää hädässä.”
”Oletko sinä hädässä?” Nousin ylös ja suoristin univormuani. ”Ja olemmeko me ystäviä?”
Hän ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois, mutta näin hänet peilin heijastuksesta. En osannut kuvitella kipua, jota hänen täytyi tuntea, en eläytyä häpeään, jota vastaan hän taisteli. Katsoin vain hänen teräksistä ilmeetöntä heijastustaan ja mietin, oliko ilme ylpeyttä vai pakottivatko haavat hänet hillitsemään lihaksiaan.

Fidelis ja Jarlan, lemppariparivaljakkoni Loukkupojassa.

Tämä blogi on ollut omaa jatkuvaa monologiani, eikä siinä mitään. Tykkään omista jutuistani. Mutta jos joku kaipaa vastaavaa pläjäystä jostain toisesta hahmosta tai jotakin muuta aihetta, otan mielelläni ehdotuksia vastaan.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Tomupoika; What editing feels like

Tomupoika hyppii tällä hetkellä käsistä toisiin, mutta kyllä se sieltä on valmistumassa. Odotan jo innolla, että saan se takaisin itselleni ja pääsen vielä kunnolla uppoutumaan tarinaan ja sekoittamaan pakkaa, tarpeen mukaan.


Editointi on edennyt samaan tapaan kuin editointikuvani. Välillä nyhvätään pitempään jossakin yksityiskohdassa, jota kukaan ei varmaan huomaa. Välillä mennään vauhdilla. Vaikka ihan kaikista kohdista en tässä kuvassa pidäkään, sormet alkaa syyhytä, kun katselen hahmoja. Tekee mieli päästä vielä kirjoittamaan. Kohta joudun luopumaan Tomupojastakin.

Seuraavassa tarinassa onkin sitten vähän toisenlaisia haasteita. Tomupoika on vielä prioriteetti, mutta toisaalta odottelen myös sitä, että pääsisin hehkuttamaan tuota uutta tarinaa.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Ei vielä helmikuussa

Tomupojan alkuperäinen julkaisupäivä oli helmikuussa, mutta se ei nyt valitettavasti toteudu. Tuli viimehetken muutoksia ja niiden mukana aika iso osa tekstistä piti kasata uusiksi. Siinä vaiheessa huomasin, miten kurjasti pari kohtaa hölskyi. Nyt tuntuu ja näyttää paremmalta.

Olen jo voiton puolella, mutta päätimme mennä siitä huolimatta rauhallisesti ilman kiirettä. Kiirellä kun ei saa koskaan hyvää jälkeä aikaan. Julkaisu on todennäköisesti vielä kevään aikana. Ilmoitan sen, kunhan niin pitkälle päästään.

Tällä hetkellä Tomupoika on vielä minulla ja aion pitääkin sen hetken omanani.

torstai 13. joulukuuta 2018

Topelius-ehdokkuus Loukkupojalle

Tulipas iloinen keskeytys talviseen arkeen. Loukkupoika pääsi Topelius-ehdokkaaksi! 

Olin jo täysin hautautuneena Tomupojan maailmaan, mutta nyt tuli pienoinen herätys todellisuuteen. Tosin hyvällä tavalla. Loukkupojasta oli ensimmäisiltä sivuilta asti sellainen olo, että tästä tulee hyvä. Se ei ollut ominta minua vaan iso harppaus epämukavuusalueille, joita en ollut aiemmin edes harkinnut. Eikä se tuntunut omalta tarinalta pitkään aikaan vaan lähinnä siltä, että varastin reaaliajassa jonkun toisen tarinaa ja tein siitä omaani jokaisen sanan myötä. Kymmenennen editointikerran jälkeen se oli jo kyllä täysin minun.

Olo on iloinen ja ehkä vähän hämmentynytkin, että oma omituinen tarinani on päässyt näin pitkälle. Ja hienoon seuraan!

Tässä raadin perustelut:

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava 2018

Aaron on kasvanut Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat pelottavat Tomut. Loukusta katoaa ihmisiä salaperäiselle toiselle tasolle. Sattuma ja kauan sitten kuolleen äidin ennustus pakottavat Aaronin toimimaan ja pako Loukusta alkaa yhdessä hänen liittolaistensa kanssa. Esikoiskirjassa on taidokkaasti punottu juoni, jossa perinteinen hyvän ja pahan taistelu yhdistyy uskottavasti kuvattuun fantasiamaailmaan. Teos antaa lukijalle tilaa pohtia omia ennakkoluulojaan ja näkökantojaan. Elämä ja valinnat eivät ole aina yksioikoisen mustia tai valkoisia.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Hyvää joulun odotusta!


Oikeasti Loukkupojan maailmassa ei ole joulua. Siellä juhlitaan talvipäivänseisausta ja silloin annetaan pieni lahja. En ole saanut tätä tärkeää tietoa mahtumaan mihinkään väliin :)

Joulu lähestyy tänä vuonna salakavalammin kuin yleensä. Ehkä se johtuu siitä, että syyskuu jatkui loka- ja marraskuun läpi ja sitten hypättiin suoraan joulukuuhun. Jos en ehdi päivitellä, niin hyvää joulua kaikille!